Jamien tarina: Pokeribuumista toipumiseen

Nimeni on Jamie. Olen naimisissa ja minulla on upea perhe. Olen pienyrittäjä, entinen yliopistourheilija ja huippuopiskelija. Pohjimmiltaan näytän luultavasti hyvin paljon ystäviltäsi ja työkavereiltasi. Olen myös entinen ongelmapelaaja.

Monien vuosien ajan yritin lopettaa omin päin. Pystyin lopettamaan lyhyiksi ajoiksi – kerran jopa yhdeksäksi kuukaudeksi – mutta lopulta retkahdin ja päädyin huonompaan kuntoon, taloudellisesti ja emotionaalisesti, kuin ennen. En ole pelannut sitten 15. heinäkuuta 2010. Tässä on tarinani.

Se alkoi harmittomana huvina

Kasvaessani pelasin melkein joka päivä. Olin golfhullu – lapsuuteni jokainen arkipäivä kului kentällä kavereiden kanssa, pelaten skinejä neljännesdollarista 'pitääksemme mielenkiintoa yllä'. Se jatkui lukioon ja yliopistoon. Panokset eivät koskaan olleet korkeita, eikä voittaminen tai häviäminen vaikuttanut jokapäiväiseen elämääni. Se kaikki oli vain harmitonta huvia.

Näin ongelmapelaamisen läheltä ensimmäistä kertaa yliopistossa – en itsessäni, vaan läheisessä ystävässäni, joka oli koukussa pelikoneisiin. Jokainen palkka meni kasinolle. Pelastin hänet kerta toisensa jälkeen, laatien maksusuunnitelmia ja kirjekuorisysteemejä, jotka eivät koskaan toimineet. Oli tuhoisaa nähdä, mitä pelaaminen teki ystävälleni, ja vannoin, etten koskaan menisi lähellekään kasinoa.

Pokeri tuntui erilaiselta

Kesällä 2003 muutama ystävä kutsui minut pelaamaan Texas Hold'Emia. En edes tiennyt käsien arvojärjestystä, mutta hyppäsin mukaan. Sinä syksynä talomme täynnä urheilijoita katsoi Chris Moneymakerin voittavan World Series of Pokerin, ja pokeribuumi lähti käyntiin. Aloitimme kotipeleillä ja siirryimme sitten nettiin.

Pokeri tuntui erilaiselta kuin ystäväni pelikoneet. Kasino otti pienen raken, mutta todennäköisyydet tuntemalla pystyi saamaan edun muihin pelaajiin nähden. Matematiikka oli vahvin aineeni, joten se tuntui luonnolliselta sopivuudelta – ja kerroin itselleni olevani tietoinen sudenkuopista. Jonkin aikaa se toimi. Voitin vähän, ja kun hävisin, se pysyi varojeni rajoissa.

Panokset kasvavat – kunnes se ei enää toimi

25 dollarin sisäänostot lakkasivat houkuttelemasta. Siirryin 50 ja 100 dollarin pöytiin, ja aloin sitten pelata useita pöytiä kerralla. Tammikuussa 2005 muutin 100 dollaria suuremmaksi summaksi kuin mitä saatoin odottaa tienaavani kuukauden työllä. Olin koukussa. Pian pelasin useita 100–400 dollarin sisäänoston pöytiä toisella näytöllä pelatakseni kahdeksaa pöytää kerralla.

Mutta minulla oli massiivinen vuoto: tiltti. Pokerissa tiltti on tunnetila, jossa hylkäät oikean pelitavan ja teet aggressiivisia siirtoja vihan, et matematiikan, perusteella. Viikon huolellinen, voittava peli saattoi pyyhkiytyä pois viidentoista minuutin tilttisessiossa. Tappioni kasvoivat, ja aloin rahoittaa niitä luottokorteilla – samalla kun olin vakuuttunut, että seuraava kerta olisi erilainen.

Kun jouduin liian syviin vesiin, käännyin perheeni puoleen ja myin heille ajatuksen, että lopettaisin lopullisesti. Sillä hetkellä tarkoitin sitä. Mutta en koskaan ryhtynyt toimiin ongelman hoitamiseksi, joten putosin takaisin samaan kaavaan ja anelin lisää rahaa. Nyt en satuttanut vain itseäni – satutin ihmisiä, jotka välittivät minusta eniten.

Yhdeksän kuukautta, sitten retkahdus

Lopulta lopetin kerrasta poikki, samalla tavalla kuin isoäitini oli lopettanut tupakoinnin. Yhdeksän kuukauden ajan se toimi. Tunsin itseni ylpeäksi ja sijoitin yritykseeni. Sitten vanha ystävä kutsui minut pienten panosten kotipeliin – 'häviän korkeintaan 100 dollaria'. Viikonloppuun mennessä olin takaisin netissä, panokset yli varojeni, ja jatkoin kurjuuttani juuri siitä, mihin olin sen jättänyt.

Kiinnijääminen oli elämäni onnekkain päivä

Tullessani kotiin työmatkalta pysähdyin kasinolle pelaamaan pokeria. Puhelimeni soitti vahingossa morsiamelleni, joka luuli minun lopettaneen – muutama kuukausi ennen häitämme. Tunnustin kaiken kotimatkalla. Hän oli järkyttynyt ja loukkaantunut, mutta sanoi, että olin sairas ja tarvitsin hoitoa. Se oli elämäni onnekkain päivä.

Minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta Nimettömiä Pelureita kohtaan, mutta en halunnut menettää häntä, joten menin. Se oli aluksi outoa, ja etsin jatkuvasti syitä olla palaamatta. Jatkoin menemistä silti. Muutaman vuoden jälkeen masennuin syvästi – käsittelin vihdoin kaikkea sitä, mitä olin saanut aikaan. Kohtaan sen yhä aika ajoin, mutta opettelen käsittelemään sitä.

Missä olen tänään

Minulla on nyt yli seitsemän vuotta puhdasta aikaa. Olen kasvanut ihmisenä niin paljon, talouteni paranee joka päivä, eikä minulla ole enää halua pilata elämääni pelaamalla. Suurin osa toipumistani on muistuttaa itseäni pelaamisen aiheuttamista ongelmista – muistaa tuska palaamatta siihen. Kun ajattelen pokeria nyt, voin punnita huumaa seurauksia vastaan, ja pidättäytyminen on helppo päätös.

Yhteys on lääke riippuvuuteen. Toivon, että tarinani antaa jollekin toiselle mahdollisuuden luoda yhteys – ja tietää, että toipuminen on mahdollista.— Jamie